Peking oli juuri sellainen kaupunki kuin ennakkoon odotin: mahtipontinen, jättiläismäinen ja täysin mahdoton kaupunki asennoitua ennakolta. Metaforaksi käyköön havaintomme sisääntulojen pettävyydestä- kadulle täysin mitättömältä näyttävä oven räppänä saattoi hyvinkin osoittautua portiksi käsittämättömän kokoisiin saleihin, lihanmyyntihallien ihmisvilinään, tinkimistorin varjomarketiin, kotoisan Tiimari-henkisiin sekatavarakauppoihin... Ensikontaktimme apteekkiin, jossa olimme rahannosto-retkellä, oli juuri tällainen "Oho, hupsis"-hetki. Luimme hostellin kartasta ohjeet automaatin sisältävään apteekkiin, mutta koto-Suomen kliinisen burana-puljun sijaan raotimme oviverhon valtavan viisikerroksiseen kerrostaloon, jota reunustavilla myyntitiskeillä oli tarjolla jos jonkinlaista juurentynkää - kaikki pakattu upeisiin silkkipehmusteisiin pahvilaatikoihin, jotka oli huolella peitetty lasikansilla.
Peking on monella tapaa fantastinen kaupunki. Liikkuminen metrolla on helppoa ja halpaa. Myös pyöräilyn huomioonottaminen kaupunkisuunnittelussa oli täysin päräyttävän vallankumouksellista. Pahimmillaan kahdeksankaistaisten teiden sivussa kulki leveät pyörätiet, joilla kilvan vedeltiin sähkömopoilla ja polkuhärveleillä. Vaikka julmettoman hektisen liikenteen seassa hetkittäin kokikin hiljaista koti-ikävää ja varovaista pelonsekaista ihmetystä kypärättä ajamiseen, kaupungin mielipuoliset mittasuhteet tulivat paremmin käsitettäviksi räikeänkeltaisten vuokra-ajokkiemme selästä. Kävellen Peking on liian suuri ja mahtava, metrossa sielu jäi aina kaksi peninkulmaa matkanopeutta hitaammaksi.
Kommunistisen ja kehitysmaana itseään pitävän Kiinan komea pääkaupunki on varmasti hyvin erinäköinen kuin kymmenen vuotta sitten. Voi vain arvailla millaisen kasvojenkohotuksen Peking sai ennen vuoden 2008 olympialaisia. Eikä oikeastaan tarvitse arvaillakaan, jos lueskeli olympialaisia edeltävänä vuonna vaikka hesarin artikkeleita hutongien asukkaiden ongelmista: monet vanhoista kaupungin kortteleista pakkolunastettiin asukkailta uusrakentamisen alta. Lopputuloksena on, ilman minkäänlaisia vastalauseita tietenkin, erittäin siisti, jopa kliininen kaupunki, jossa kaupunkisuunnistus on helppoa. Kaikki tiet ovat viivasuoria ja horisonttiin on matkaa ja näkyvyyttä kilometritolkulla. Vaikutelma on tilan suhteen hyvin avara, ja vaikka ihmisiä onkin jatkuvasti paljon liikkeellä, ei tungoksen tunnelmaa monilla Pekingin keskeisistä paikoista ole. Tässä kohtaa voi mainita poikkeuksena puhemies Maon mausoleumin, mutta allekirjoittanut ei täysin ole vakuuttunut oliko hengenahdistuksen varsinainen syy väentungoksessa vai jossain henkilökultin representoinnin yksityiskohdissa: aggressiivisesti karjuvissa turvamiehissä, henkilötodistuksen esittämisen pakossa, kelmeän värisessä ruumiissa, punaisessa kokolattiamatossa, kukkameressä tai siinä, että ruumiin pällistelyn jälkeen pääsi turvallisesti matkamuistomyymälään hankkimaan itselleen Mao-pinssiä, -taulua, -solmioneulaa, -kalvossinnappeja, -medaljonkia... Jostain syystä värisytti ajatella herra puhemiehen puuhasteluja tätä mausoleumin taustaa vasten.
Käytännön kosketuksen Kiinan hallitukseen sain myös. Facebookiin kirjautuminen oli evätty. No minäpä asiaa kysymään. Hostellin henkilökunta valisti: Kiinan hallitus ei tykkää Facebookista. Jahas. Kanssamme matkustaneet ruotsalaiset olivat kuulleet, että taustalla on reilu vuosi sitten Urumqissa tapahtuneet mellakat, jonka jälkeen internet-sensuuria tiukennettiin rapsakkaasti. Googlailu ja kameran sisällön julkaiseminen oli sekin hivenen hankalaa: osa Wikipedian artikkeleista (ainakin ne, jotka koskivat Tiananmenin aukion opiskelijamellakoita vuonna 1989) oli tukittu ja mahdottomia lukea. Flickrin sisältöä sitäkään ei kyennyt selaamaan vapaasti.
Ennalta olin myöskin kuullut että Kiinassa ei puhuta monissa paikoissa englantia. Liekö sekin olympia-aatteen aikaansaannosta, että monet nuoret kiinalaiset puhuivat hyvää englantia (no jos ei kielitaito, niin olettaisin ainakin metron kaksikielisyyden olevan urheiluhuuman siittämä innovaatio!). Englantia taitavalle matkustaminen turistisemmilla alueilla on hyvin helppoa. Opasteet on paitsi kiinalaisittain kirjoitettu, myös länkkärille paremmin avautuvalla latinalaisella aakkostolla. Kanssamatkaavien haastattelu tosin antoi hyvin voimakkaasti ymmärtää että Pekingin ulkopuolella tilanne on hyvin paljon vaikeampi.
Jos nyt välttämättä tahtoo Mongoliaa ja Pekingiä keskenään vertailla (no tahtoo tahtoo!!) , ja ottaa indikaattoriksi nk. alkkis-indeksin ( joka ei tietenkään ole kovinkaan totuudenmukainen mittari), Mongolia liihottelee kärkisijoille heittämällä. Pekingissä parin viikon oleskelun perusteella en törmännyt kadun miehiin kuin kahdesti: toinen oli poliisin -sangen väkivaltaisissa- hyppysissä, toinen pimeän hutongin syrjäkujalla mutustelemassa raakoja vihanneksia. Tuntuu melko epätodennäköiseltä, että tässä olisi koko totuus. Mutta missä he ovat? Sitä ei tarina tällä kertaa kerro. Kiinan sosiaalipoliittiseen järjestelmään olisi kyllä kova hinku tutustua.
Ja jos nyt vielä tahtoo Mongoliaa (tai siis Ulan Batoria!) ja Pekingiä keskenään vertailla (ja kukapa ei tahtoisi!), niin kasvissyöjälle Peking oli taivaallisen rauhan valtio. Jos Ulan Batorin sangen suututtava nuudeliruokavalio (yhtä ylimaallisen loistavaa kasvisravintolaa lukuunottamatta) alkoikin jo närästää ja vähän ehkä itkettääkin, niin Pekingissä rehuvariaatioita piisasi! Ei sitä tavallinen kuolevainen kunnolla tajuakaan, miten joku keksii kaikki ne maan hedelmät yhteen saattaa. Yhdistelmät olivat toinen toistaan maukkaampia, sisimmäiseltä olemukseltaan suorastaan harmonisia seoksia! Kiitos Peken kuva-sanakirjan ja Pekingissä asuvan Susan-ystävämme kiinaksi kirjoittaman "Olen kasvissyöjä"-kyltin, kasvisruoan tilaaminen oli useimmiten melko kivutonta. Vain kerran nälän näännyttämänä olin parahtaa tuskan huutoon kun tilaamani annos saapui pöytään. Enpä ole aikoihin nähnyt niin montaa mustekalaa kerralla... Vieressä seisoi tarjoilija erittäin ylpeän näköisenä: ei ole lehmää tällä lautasella!
Rinta rottingilla voin myös leveillä käyttäneeni varttini julkisuudessa. Eräänä iltana ruokatorilla söin onnellisena kaalinuudeliwokkia, toimeeni hyvin tarkkaan paneutuneena. Vasta jossain vaiheessa tajusin että äsken niin tyhjänä ollut pöytäni oli täyttynyt paikallisista kanssaruokailijoista, jotka innokkaasti tallensivat ah niin kauniisti puikoilla syövää TaiChia. Hölmistynyt ilmeeni on varmaan noissa kuvissa vailla vertaansa, varsinkin kun wokkisoossi oli kovinkin esteettisesti valunut ympäri alaleukaani...
Kuvia Flickrissa
